Nyt kun on aikaa, niin miksi ei muisteltaisi aiempia reissuja. Tuosta Ruunaan reissusta ei ole onneksi niin kauaa, että joutuisin selaamaan saalispäiväkirjan sivuja edestakaisin. Edes Eppujen ”muistini vanhoja luistimia” ei tarvitse, sillä niin tuoreena on tuo reissu mielessäni.
Tällä kertaa vuotuisen reissun kokoonpano oli hieman erilainen kuin aiemmin, sillä Juhon pelipaikan ottikin tällä kertaa serkkuni Saken Ukko-koira. Siinä mielessä kyseessä olikin iso reissu, kun Ukolle tämä oli ensimmäinen pidempi kalareissu. Matka alkoi jälleen Pieksämäeltä kohti Lieksaa hyvissä ajoin päivällä. Tämä mahdollisti meille pysähdyksen Karvionkoskella kytistelemässä taimenia, joita myös näimme. Pelkästään nuo Karvion niskan taimenet loivat hyvää uskoa reissuumme samalla, kun Ukko nautti puolentoista tunnin matkan jälkeisestä raittiista ulkoilmasta. Tästä oli hyvä jatkaa kohti määränpäätä.
Ruunaalle saavuttuamme kuskimme suunnisti suoraan Siika-Murrookosken parkkipaikalle, jonne saimme asuntoauton helposti asuntoauton parkkiin. Tästä kuuluu iso kiitos uudelle parkille, joka on tullut vanhemman lisäksi. Sen, että auto stoppasi, niin hyppäsin itse ulos autosta laittamaan kalastuskamoja niskaan. Pienimuotoinen polte oli selvästi havaittavissa, mutta tietynlainen rauha oli siitä huolimatta mielessä. Se, että pystyin samalla vilkuilemaan Saken ja Ukon keskinäistä puuhailua, sai jopa minun poltteeni laantumaan ja rauhoittumaan tuohon hetkeen. Lopulta sain kuitenkin vavat kasaan, perhot siimoihin ja Vissun repun selkääni. Myös seuralaiseni olivat saaneet tarpeellisen vaatetuksen päälle Ruunaan syksyiseen ilmastoon. Nyt oli aika suunnata kenkien ja tassujen kärjet kohti polkua, joka johtaisi meidät Siikakosken niskalle.
Ihan ensimmäisenä yllätyksenä oli kalastajien vähyys pelipaikoilla. Pystyimme rauhassa istahtamaan poikkipuille ihmettelemään lokakuista alkuiltaa. Osa meistä katsoi niskan hiljaista virtaa ja osa temmelsi metsässä, mutta silti kaikki olivat paikalla. Hetken istuttuamme huomasimme Saken kanssa muutamankin pintapyörähdyksen, jotka sai meissä heti hieman liikehdintää aikaiseksi. Hiljakseltaan lähdin hamuamaan vapaa käteeni samalla, kun Sakke katseli Ukon perään. Isäukkoni kutosen settiin oli laitettu vavanmittainen fluorocarbon-peruke, jonka päässä roikkui tungsten-kuulainen musta liitsi. Tuon yhdistelmän kanssa marssin rantakiville virittelemään heittojani. Muutaman heiton verran oli hakemista muinaiseen ystävään, mutta pian löytyivät yhteiset nuotit ja heitto alkoi kulkemaan. Montaa uittoa en kerennyt tekemään ennen kuin ensimmäinen tiukka tukistus tuntui kädessä. Seuraava uitto tapahtui hieman pidemmällä heitolla ja hitaammalla uitolla. Aikaisempaa tuttu kiristys siimassa tuntui ja tällä kertaa oikein tukevasti. Pirteällä kirjolohella oli virtaa vaikka muille jakaa, mutta hyvän väsytyksen jälkeen kala päätyi riippumaan puuhun.
Reissun huikeaa aloitusta fiilistelimme koko porukalla hetken aikaa poikkipuilla, kunnes näimme taas kalan käyvän pinnassa pyörähtämässä. Tämän lisäksi ylempänä virtaa pintoi muutama kala, jotka Sakke huomasi. Astelin takaisin rantakiville ja hyvien nuottien ansiosta heitin liitsini ylävirtaan ja annoin upota hetken. Vielä toisenkin hetken, jonka jälkeen lähdin hakemaan perhoon tuntumaa vetämällä hiljaksiltaan hiettosiimaa. Paria hiljaista vetoa enempää en kerennyt tehdä, kunnes siimä kiristyi ja toisesta päästä löytyi erittäin terhakka kirjolohi. Väsytyksen lopussa myös Ukko otti roolia ja päätti tulla matalaan veteen asti varmistamaan, että pinnassa pärskivä kirjolohi löytäisi itsensä haaviin. Näin myös kävi ja iltainen kalastuksemme oli parempi kuin olisimme osanneet kuvitella. Illan hämärtyessä oli oikea aika lähteä kohti asuntoautoa.
Ai sitä voi reissu näinkin alkaa? Kyllä kelpaa.
Jo illalla teimme päätöksen, että seuraavan aamupäivän tulisimme kalastamaan Neitikoskelle. Näin ollen illan pimentyessä ajoimme auton Neitikosken parkkiin, jossa muutaman korttipelin jälkeen laitoimme valot pois ja näytimme tyynylle takaraivoa.
Aamu valkeni niin utuisena, kuin Foreca oli ennustanutkin sen tapahtuvan. Aamupalan jälkeen laitoimme syksyisen harmaassa säässä vielä muutamat vavat kasaan, jonka jälkeen suuntasimme kohti koskea. Sen verran hyvissä ajoin olimme paikalla, ettei muita kalastajia näkynyt yhden soutuveneen lisäksi. Pelipaikat tuli koluttua niin striimuilla, liitseillä kuin myös nymfeillä ja larvoilla, mutta ehdottomasti suurinta roolia näytteli ranskalainen nymfikalastustekniikka. Tällä tavoin tarjoiltuun larvaan haksahtikin yksi pieni taimen sekä ylempänä perhona olevaan nymfiin n. 30-35 cm harjus. Muutaman tunnin kalastelun aikana porukkaakin oli alkanut valumaan koskelle siihen malliin, että totesimme Neitikosken keissin olleen tässä. Kermana kakun päällä pääsimme jälleen todistamaan mestareiden kalastustekniikkaa, kun vanhempi herrasmies laittoi padolta striimerin uimaan virtaan, laski vavan nojaamaan sillan kaidetta vasten ja pisti itse tupakiksi. Tämän nähtyämme oli hyvä aika hurauttaa nelipyöräinen styroksilaatikko takaisin Siika-Murrookosken parkkipaikalle.
Taisi olla elämäni toinen harjus Ruunaan koskilta. Edellisestä oli kerennyt vierähtää 3-4 vuotta.
Tuosta oikeanpuoleisen kuvan virran reunasta on vuosien myötä tullut kala jos toinenkin. Tällä kertaa paikka jätti kuitenkin kalastajan kylmäksi.
Oman elämänsä master chefin, Saken, loihdittua maittava ja täyttävä lounas, oli koko porukalla taas virtaa jatkaa kalastusta. Täysin vatsoin pakkasimme eväät reppuun ja lähdimme suunnistamaan kohti Murrookoskea. Pienen jolkottelun jälkeen saavuimme laavulle ja siitä talsimme suoraan keskimmäiselle niskalle, joka sillä hetkellä oli miehittämätön. Ruoppasimme niskan niin liitseillä kuin larvoilla ja nymfeilläkin, mutta kovin hiljaiselta vaikutti. Sen sijaan alemmalta niskalta oliiviin larvaan täräytti täysissä voimissaan oleva kirjolohi, joka hyvän taistelun päätteeksi löysi itsensä haavin pohjalta. Kalakuvien jälkeen huomasimme ylimmän niskan olevan vailla kalastajia, joten lähdimme talsimaan sinne Ukon näyttäessä reittiä. Kalat loistivat poissaolollaan, vaikka miten päin niitä yritimmekin juksata. Tuumailutaukoa pitäessämme puiden suojassa, huomasimme kuitenkin järven puolella aivan lähellä rantaa muutaman pintapyörähdyksen. Näistä innostuneina lähdimme tarjoilemaan kaloille niin pintureita kuin liitsejäkin. Tällä kertaa veden asukit veivät meistä pidemmän korren ja perhomme saivat uiskennella kaikessa rauhassa.
Ukko päätti maistaa, että onhan kirjolohi varmasti tuoretta.
Hissukseen kissukseen lähdimme talsimaan rantoja pitkin kohti Siikakosken niskaa. Saku ja Ukko lähtivät tässä vaiheessa jo autolle valmistamaan iltasapuskaa, kun itse suunnistin vielä katsastamaan Siikakosken niskaa. Yhden kalastajan verran siinä oli porukkaa, joten talsin nymfaamaan padon alapuolista pikkuvirtaa. Hetken aikaa tuloksetta uittelin perhojani tuossa virrassa, kunnes huomasin niskalla olleen kalastajan siirtyneen niin kauas ylös, että uskalsin itse siirtyä kokeilemaan tuota edellisen illan hotspottia. Sama vapa ja sama perho työkaluiksi ja pitkää heittoa hakemaan. Tarpeeksi pitkän heiton päätteeksi siimassa tuntui sama veto kuin edellisenä iltana. Pitkiä syöksyjä tehneen kirjolohen vääntö päättyi kuitenkin haaviin. Tämän jälkeen istahdin poikkipuulle fiilistelemään hieman pimenevää syysiltaa. Paikalla tulikin suomalaisporukka, jonka kanssa turistessa meni hyvä tovi ennen kuin nappasin vavat ja kalat kainaloon ja kipitin autolle. Autolla odottikin jo mehevä ateria kera hyvien ruokajuomien. Jälkiruoaksi pelasimme vielä muutaman kierroksen korttia, kunnes silmät alkoivat luppaamaan sen verran, että yöunille oli aika.
Aamulla heräsimme vielä sen verran ajoissa, että aamupalan jälkeen kerkesimme suunnata vielä hetkeksi Siikakosken niskalle. Katsoimme kellosta, että noin tunnin vielä voisi kalastaa, jotta pääsisimme lähtemään takaisin Pieksämäelle ilman kiirettä. Sakke ja Ukko toimivat tällä kertaa kannustusjoukkoina, kun itse lähdin hakemaan niskalta tärppejä. Perho ja vapa oli jälleen sama kuin edellisenä iltana, kuten myös heitot ja uitot, joita perholle lähdin hakemaan. Tarpeeksi pitkän heiton onnistuessa toistui sama kuin edellisinä iltoina. Kala ylös, kivet Saken kanssa ja vielä yrittämään. Jälleen tuo sama toistui ja naureskelimmekin Saken kanssa, kuinka isosti kirjolohi syö syysaamuisessa lumisateessa. Tämän kirjolohen jälkeen lupakiintiö olikin täynnä ja ihan syystä pystyi lähteä laittamaan pelit ja rensselit pakettiin, ja kääntää asuntoauton nokka Joensuun kautta kohti Pieksämäkeä.
Ps. Tätä reissua muistellessa väkisinkin tulee mieleen se, kuinka vahvoja ja villejä taistelijoita kylmän veden kirjolohet ovat. Näiden kalojen käydyt väsytykset olivat helposti viihdyttävämpiä kuin edellisen kesän Repparfjordelvan tittien väsyttelyt. Repparin tititkin väsyttelin samalla kepillä, jolla tämän reissun kirjolohista viisi kuudesta väsytin, mutta silti nämä kirjolohet olivat siiman päässä paljon jännittävämpiä tapauksia.